Jessien tarina

Tasan vuosi sitten kotiini muutti koira nimeltä Jessie.

IMG_20151119_135846192
Jessien koti neljän vuoden ajan

En yleensä kirjoita ns. henkilökohtaisia kirjoituksia, mutta ajattelin, että Jessien adoptiopäivän kunniaksi tekisin poikkeuksen.

Tässä siis kirjoitus vain ja ainoastaan Jessiestä!

Ensikohtaaminen

Tapasin Jessien ensimmäisen kerran puolitoista vuotta sitten.

Oli ensimmäinen työpäiväni englantilaisella löytökoiratarhalla. Jessie asui ”hullujen käytävällä”. Sen varrelle laitettiin kaikki stressaavimmat koirat, koska se oli syrjemmässä, eikä sinne ollut asiaa muilla kuin työntekijöillä.

Kun kuljin Jessien kennelin ohi, ainoa mitä näin, oli Tasmanian tuholaista muistuttava muriseva pyörremyrsky. En ensimmäisen päivän aikana edes tiennyt millainen koira oli kyseessä, vauhti oli niin kova.

Sain pian tietää, että Jessie toimitti tämän esityksen aina, kun lähistöllä oli tuntematon ihminen, ruokaa oli tarjolla tai kun sitä muuten vain stressasi. Lisäksi Jessie repi remmiään aina ulos lähtiessä, söi omia ulosteitaan, oli aggressiivinen tietyille valikoiduille koirille ja murisi ja näykki ilmaa jos sitä käsiteltiin liikaa.

Kesti pari viikkoa, ennen kuin Jessie tottui läsnäolooni ja pääsin kunnolla tekemisiin sen kanssa. Kävi ilmi, että Jessiellä on erittäin pehmeä turkki, se rakastaa leikkimistä, on todella fiksu ja oppii temppuja nopeasti.

Rakastuminen

Heti ensimmäisestä päivästä lähtien aloin vaivihkaa koota listaa koirista, joiden adoptoimista harkitsin. Jostain syystä Jessie ei kuitenkaan edes käväissyt mielessäni.

Halusin koiran, joka oli ollut tarhalla kauan aikaa ja jolle olisi vaikeaa löytää koti. Oli sydäntäsärkevää katsoa, kuinka osa koirista tuli ja meni, kun taas suurin osa jäi ilman kiinnostusta (yleensä ymmärrettävistä syistä). Nämä koirat olivat olleet löytökoiratarhalla useita vuosia, ja moni niistä jäisi sinne koko loppuelämänsä ajaksi. Tiesin, etten voisi auttaa kaikkia niitä, mutta voisin ainakin tarjota yhdelle niistä kodin.

Juttelin aiheesta työkaverini kanssa ja voivottelin, että haluaisin viedä ne kaikki kotiin; en osaa päättää, minkä koiran ottaisin. Työkaverini sanoi hetkeäkään empimättä, ”Ota Jessie.”

Sanoin, että Jessie on tosiaan kiva koira, mutta miksi juuri se?

”Se on ollut aivan liian kauan aikaa täällä, ja sitä stressaa olla kennelissä. Se ansaitsee kodin.”

Näin Jessie siirtyi listalleni yhdeksi vaihtoehdoksi.

Kesti kuitenkin jonkin aikaa ennen kuin tein lopullisen päätöksen. Opin pikkuhiljaa tuntemaan Jessien paremmin, ja rakastuin siihen hitaasti mutta varmasti. Eräänä päivänä yhtäkkiä tiesin, että Jessie on se ainoa oikea.

Jos asiat olisivat olleet minusta kiinni, Jessie olisi muuttanut luokseni sillä sekunnilla. Ikävä kyllä elämä ei tietenkään toimi niin yksinkertaisesti. Erinäisistä syistä jouduin odottamaan vielä viisi kuukautta, ennen kuin sain Jessien, ja välillä luovuin toivosta kokonaan.

Lopulta kaikki palat loksahtivat paikoilleen. Löysin kaverini kanssa talon, jota vuokrata yhdessä, ja jonne sai ottaa koiran. Asia oli lopultakin täysin varma: kun muutamme, Jessie muuttaa luoksemme myös.

IMG_20160317_162533296
Tutustuimme toisiimme menemällä yhdessä kävelyille.

Jessien menneisyys

Kun olin päättänyt, että haluan adoptoida Jessien, aloin ottaa enemmän selvää sen taustoista. Tämä osoittautui vaikeammaksi kuin luulin.

Kävi ilmi, että Jessie oli viettänyt neljä vuotta löytökoiratarhalla. Ainoastaan yksi työntekijä oli ollut siellä yhtä kauan kuin Jessie, ja hän ei muistanut mitään. Kyselin ympäriinsä, eikä kenelläkään ollut tietoa siitä, mistä Jessie oli tullut.

Lopulta sain ongittua informaatiota entiseltä työntekijältä.

Jessie tuli kodista, josta se luovutettiin yksivuotiaana pois ongelmakäyttäytymisen vuoksi. Edellinen omistaja oli jättänyt pitkän listan kaikista Jessien ongelmista. Listan mukaan Jessie oli aggressiivinen vieraita ja muita koiria kohtaan, tuhosi talon yksin jäädessään, ja niin edespäin. Lempikohtani oli ”Very sneaky about things”. Eli ”ovela tai viekas asioiden suhteen”. Ei minkäänlaista selitystä, mitä sillä saatettiin tarkoittaa.

Jessie löysi kuitenkin pian uuden kodin, mutta se palautettiin vain kahden viikon kuluttua puremistapauksen vuoksi. Kukaan ei juurikaan muistanut tarkempia tietoja tapauksesta, mutta ilmeisesti kyseessä oli tuntematon ihminen rappukäytävässä.

Nämä tiedot saivat tietysti minut epäröimään, onko Jessien ottaminen viisasta sittenkään. Siinä vaiheessa olin kuitenkin aivan liian rakastunut. Punnittuani kaikki mahdolliset näkökulmat tulin siihen tulokseen, että en vain voinut olla ottamatta Jessietä.

Halusin oppia tuntemaan Jessien paremmin, joten aloin viedä Jessietä kävelyille vapaapäivinäni. Joskus vein sen ”päiväretkelle”, joskus otin sen kotiin yökylään. Sain selville, että Jessie ei pyörinyt ympyrää ollenkaan, kun se on poissa kennelympäristöstä. Se ei myöskään juurikaan purrut remmiä. Yllättävää kyllä, Jessie oli myös hyvin rauhallinen, verrattuna siihen stressaavaan otukseen, joka se kennelissä oli. Se murisi kyllä joillekin ohikulkijoille ja koirille kävelyllä, ja pelkäsi joitain asioita. Ensimmäistä kertaa, kun laitoin tv:n päälle, se murisi tv:ssä näkyville ihmisille (erityisesti Hugh Jackmanille).

Jessie tulee kotiin

Kun oli varmaa, että voin tosiaan adoptoida Jessien, jäi jäljelle ainoastaan saada lupa siihen töistä. Adoptioista vastaava henkilö ei ollut aluksi lainkaan vakuuttunut asiasta, mutta suostui loppujen lopuksi siihen.

Sitten koitti suuri muuttopäivä, ja suunnitelmissa oli hakea Jessie heti, kun uusi koti on valmis. Sain kuitenkin työkaveriltani viestin, että pomoni oli saanut kuulla pihani aitojen korkeudesta.

Totuus oli, että aitani eivät täyttäneet työpaikkani korkeusvaatimuksia, ja tiesin sen hyvin. Koin hirvittävää ahdistusta ja pettymystä. Mitä jos en kaikesta huolimatta saakaan ottaa Jessietä?

Ajoin töihin upouusi hihna ja panta mukanani, enkä tiennyt pääsenkö edes käyttämään niitä. Pomoa odotellessa jouduin käyttämään kaiken tahdonvoimani, etten purskahtaisi itkuun.

IMG_20160501_105500969_HDR
Lopultakin kotona.

Selitin pomolle, että Jessie tulee olemaan pitkässä liinassa pihalla ollessaan, ja olen aina paikalla valvomassa. Näytin kuvat aidoista ja selitin parhaani mukaan.

Lopulta pomo suostui, ja ryntäsin äkkiä hakemaan Jessien, ennen kuin kukaan muuttaa mielensä.

Koko loppupäivän en voinut lopettaa hymyilemistä. Jessie oli lopultakin pysyvästi kotona.

Ongelmia ja virheitä

Kuten arvata saattaa, vuosi Jessien kanssa ei ole ollut yhtä ruusuilla tanssimista. Tein typeriä virheitä ja välillä oli vaikeaa.

Luulin, että Jessien suurin ongelma tulisi olemaan uusiin ihmisiin tutustuminen. Kävi ilmi, että Jessie pelkäsi muutakin kuin vain ihmisiä; melkein kaikki ulkomaailmassa pelotti sitä. Eikä ihme: Jessie oli teinistä saakka viettänyt suurimman osan elämästään yhdessä ja samassa paikassa.

Toisena päivänään kotona Jessie pelästyi joutsenta pihalla, eikä sen jälkeen uskaltanut tehdä tarpeitaan sinne. Se suostui tulemaan pihalle pikaisesti, mutta otti sitten huolestuneena pitkän liinan suuhunsa ja pinkoi sisälle, missä se yritti kaivaa pitkän liinan sohvan sisään nenänsä avulla.

Jessie pelkäsi kävelyillä kaikkea: joitakin ihmisiä ja koiria tietysti, mutta myös liikennemerkkejä, pelastusrenkaita, vedessä kelluvia kasveja, tynnyreitä ja vaikka mitä. Jessie pelkäsi myös kaikkia ääniä, joita se ei ymmärtänyt, ja jos se ei nähnyt, mistä ääni tulee. Jopa lintujen äänet saivat sen huolestumaan.

Jessietä oli pakko viedä kävelyille useita kertoja päivässä, jotta se saisi tehdä tarpeensa. Jatkuva altistuminen pelottaville asioille ei lainkaan auttanut. Jonkin ajan päästä Jessie alkoi viestiä yhä selkeämmin, että se ei halua kävellä. Se saattoi pysähtyä ja kieltäytyä jatkamasta matkaa. Se aloitti remmin puremisen pelottavissa tilanteissa ja yritti kävelyttää itse itsensä takaisin kotiin.

Tässä vaiheessa olin onnistunut saamaan Jessien nauttimaan taas pihalla olemisesta ja jopa tekemään tarpeensa sinne. Jos olisin ollut fiksu, olisin lopettanut kävelyt tässä vaiheessa kokonaan ja totuttanut Jessien niihin pikkuhiljaa. Päähäni oli kuitenkin iskostunut ajatus siitä, että koiran on päästävä päivittäin kolmelle kunnon kävelylle, muuten olen huono omistaja. Jessien tapauksessa tässä ei kuitenkaan ollut mitään järkeä, koska kävelyt aiheuttivat siinä niin paljon stressiä. Yritin löytää Jessielle rauhallisia ja hiljaisia kävelyreittejä, mutta jotenkin aina tapahtui jotain, mikä pelästytti Jessien.

Yhtenä syynä tähän oli varmasti stressin kertyminen. Jessien stressitaso nousi nousemistaan päivittäin, eikä Jessie päässyt palautumaan missään vaiheessa. Koska sen stressitaso oli jo valmiiksi korkealla, se pelästyi voimakkaasti pieniäkin asioita.

Samasta syystä Jessien suhtautuminen ihmisten ja koirien näkemiseen kävelyillä paheni. Se muuttui äriseväksi pikku hirviöksi yhä useammin ja useammin.

Lopulta tilanne paheni niin paljon, että Jessie alkoi purra remmiä heti sen nähdessään, eikä suostunut lähtemään talosta tai autosta metriä pidemmälle. Se ei halunnut kävellä edes tyhjällä ja hiljaisella pellolla, koska se oli oppinut, että kaikkialla piilee vaara.

Tässä vaiheessa oli pakko luovuttaa ja lopettaa kävelyille meneminen kokonaan. Sain ihmisiltä runsaasti neuvoja, että vie se vain väkisin, kyllä se tottuu siihen. Onneksi en kuunnellut.

Vieraita se ei voinut tavata kotona, minkä tiesin jo heti alkuun. Jos joku tuli kylään, Jessie tapasi sen ensin kävelyllä rauhallisessa paikassa, ja sitten mentiin yhdessä sisälle. Muussa tapauksessa Jessie ei olisi suhtautunut sen kotiin tunkeutuviin ihmisiin suopeasti. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta ongelmia esiintyi parin ensimmäisen vieraan kanssa. Jessie hyväksyi kyllä uusien ihmisten läsnäolon, mutta vieraan ”kummallinen” käyttäytyminen tai nurkan takaa ilmestyminen sai Jessien ryntäämään vierasta päin hurjasti muristen. Tästä syystä Jessie oli aina pitkässä liinassa, kun paikalla oli uusi ihminen.

Jessien ensimmäinen eläinlääkärikäynti ei mennyt hyvin. Se murisi hurjasti kaikille, jotka sattuivat näköpiiriin. Ikävä kyllä Jessieltä jouduttiin poistamaan kolme hammasta, ja nukuttamista varten tarvittiin kaksi kuonokoppaa ja kolme ihmistä. Jessie ei kertaakaan yrittänyt purra ketään, mutta murisi kyllä ja näytti siltä, kuin maailma olisi loppumassa.

Jessie ei myöskään nauttinut yksinolosta. Siinä vaiheessa sen ei tarvinnut jäädä yksin kuin pariksi tunniksi kerrallaan, mutta sekin oli sille liikaa. Kuvasin videokameralla Jessien yksinolot, ja videoiden katsominen oli sydäntäsärkevää. Jessie makasi koko yksinoloajan oven edessä, itkien ja välillä ulvoen hiljaa ja surullisesti. Se myös virtsasi sängylleni joka kerran.

Täytyy myöntää, että välillä oli vaikeaa. Erityisesti Jessien haluttomuus lähteä kävelyille aiheutti minussa mieletöntä ahdistusta ja masennusta. Koin epäonnistuneeni, en tiennyt onko edistymisestä lainkaan toivoa. Tuntui, että kaikilla muilla oli ”normaali” koira, enkä ollut lainkaan vakuuttunut, että kukaan olisi koskaan päässyt yli tällaisista ongelmista. Vaikka olin usean vuoden ajan opiskellut koirien käyttäytymisongelmia ja niiden hoitamista, oli eri asia, kun ongelmat sattuivat omalle kohdalle. Vaikka rationaalisesti ajatellen tiesin, että ongelmista yli pääseminen on täysin mahdollista, oli vaikeampi sisäistää ja ymmärtää asia henkisellä tasolla.

Yksi asia, joka auttoi suunnattomasti, löytyi facebookista. Liityin erilaisiin ryhmiin, jotka oli tarkoitettu reaktiivisten koirien ja rescue-koirien omistajille. Näin, että maailmassa on muitakin samassa (ja pahemmassakin) tilanteessa olevia omistajia ja myös niitä, jotka olivat päässeet yli samantyyppisistä ongelmista. Vaikka en ikinä kirjoittanut mitään ryhmissä, pelkästään muiden tarinoiden lukemisella oli äärimmäisen terapeuttinen vaikutus. Tajusin myös, että on täysin ok pitää taukoa kävelyistä, jos ne stressaavat koiraa, ja ottaa asiat hiljalleen ja vähän kerrallaan.

 

Wales 316
Seikkailuja

Nykyhetki

Kovan työn tuloksena Jessiellä menee nykyään paljon paremmin.

Voimme mennä pitkille käveyille rauhallisiin paikkoihin ilman mitään ongelmia. Jessie ei ole pysähdellyt kävelyillä tai purrut remmiä moneen kuukauteen. Jessie pystyy kävelemään jopa tunnin keskustan lähellä olevilla kaduilla hiljaisiin aikoihin, mikä tuntui aivan mahdottomuudelta vielä muutamia kuukausia sitten.

Ihmisten ja koirien ohi mennään lähietäisyydeltäkin hienosti. Useimmiten Jessie ottaa kontaktia heti ihmisen tai koiran nähdessään, ja tulee vierelleni kävelemään häntä heiluen. Murinoita tulee hyvin harvoin, ja silloinkin kyseessä on lyhyt pikku murina.

Jessie hyväksyy nykyään jopa itselleen täysin vieraat ihmiset kotiin ilman ongelmia. Pieniä murinoita on tullut pari kertaa, mutta ei mitään verrattuna siihen, miten Jessie alussa käyttäytyi. Luotan Jessieen jopa niin paljon, että olen palkannut ”dogsitterin” joka tulee viettämään aikaa Jessien kanssa päivisin sillä välin kun olen töissä, ja Jessie on pärjännyt loistavasti. Tästä en myöskään olisi voinut edes unelmoida vuosi sitten.

Meillä oli onnea, että eläinlääkäriasemamme oli niin uskomattoman loistava. Jessielle tarjottiin useita ilmaisia käyntejä, joissa eläinlääkärissä oleminen, tuntemattomien ihmisten tapaaminen ja käsittely yhdistettiin pikkuhiljaa mukaviin asioihin. Lopputuloksena Jessie pystyi olla tuntemattoman eläinlääkärin rokotettavana ilman kuonokoppaa ja yhtäkään murinaa.

Yksinoloon Jessie tottui nopeasti, kun kämppikseni kanssa noudatimme tiettyjä sääntöjä ja totutimme Jessien siihen rauhallisesti. Nykyään Jessie jää tyytyväisenä syömään kongia sillä välin, kun lähdemme töihin.

Jessie on edistynyt huimasti vuoden aikana, ja olen äärimmäisen ylpeä. Vielä on kuitenkin paljon opittavaa. Jessie ei edelleenkään kestä liikaa ihmisiä tai koiria samalla kävelyllä, ja vältän paikkoja, joissa koirat juoksentelevat vapaana, koska tiedän että se saattaa pelottaa Jessietä. Emme voi mennä kävelyille minne tahansa tai milloin tahansa; Jessien elämä on tarkoin harkittua, ettei sen stressitaso nouse liikaa. Edistystä tapahtuu kuitenkin jatkuvasti ja paikat, joihin Jessietä voi turvallisesti ja rennosti viedä, lisääntyvät koko ajan.

Mahtava vuosi takana

Vuosi Jessien kanssa on ollut melkoinen tunteiden vuoristorata, mutta en ole kertaakaan katunut Jessien ottamista. Jessie on tärkein asia elämässäni, ja teen kaikkeni, että se olisi onnellinen. On ollut äärimmäisen palkitsevaa nähdä, kuinka Jessie kehittyy ja kuinka sen itsevarmuus kasvaa.

Jessie on aivan mahtava koira. Se ilahtuu niin pienestä. Jos sen voi syödä tai sillä voi leikkiä, se on paras juttu ikinä. Jessie nauttii fyysisestä kontaktista mielettömästi. Se haluaa käpertyä syliin, halailla, nojata tai nukkua päälläni. Se on rauhallinen koira silloin, kun mitään ei tapahdu, ja täynnä intoa silloin, kun on aika leikkiä. Se oppii temppuja ja muita taitoja nopeasti, ja palkkioksi käy jopa kuivaruoka, tai vielä suurempi herkku: keitetyt kasvikset. Se saa minut nauramaan hölmöillä tavoillaan ja olemalla ”sneaky about things”.

Jessie on ainutlaatuinen, ja omissa silmissäni paras koira ikinä.

Summer 16 029

 

Mikä on oman koirasi tarina? Mistä ominaisuuksista pidät koirassasi?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s